En vieläkään osaa kunnolla käsittää, että mun vaihtovuosi on ihan just loppu. Huomenna, kun mun lento lähtee, en tiiä millon vai tuunko millonkaan näkemään tätä paikkaa enää. Mun fiilikset on vaan niin haikeet ja epätodelliset enkä oikeen tiiä miten mun pitäis elää tän tilanteen kanssa. Oon joutunu sanomaan jo niin monet heipat ihmisille tässä viime viikkojen aikana, että en tiedä miten tuun selviämään sit huomenna. Viime viikolla olin jo kaksissa läksiäisissäkin, Tsekkiläisen Gabyn, johon tutustuin vasta tän kuun alussa mut oon kyllä niin ilonen et tavattiin. Sen läksiäispäivänä käytiin porukalla hengailemassa mallissa, meijän piti ensin mennä go-cartingiin mut se olikin kiinni nii päädyttiin vaihteeks tonne mallii pyörimää. Illalla sit mentiin niille kotiin ja meillä oli vesipallosotaa, ruokaa ja lopulta sit niitä hyvästelyjä.
Torstaina oliki sit Lotan läksiäiset, jotka oli yhen sen kaverin kotona ja se talo ja piha oli kyl ihan valtavia. Sieltä löytyki sit kaikkee uima-altaasta pomppulinnaan ja ne pari tuntia siellä meniki ihan hujauksessa. Vaikka se ei mikään oikee hyvästien sanominen ollukkaan, koska tiiän että tullaan näkemään toisemme taas pian, niin oli se silti surullista ja kun on Suomessa sit kaikki kuitenki niin erilailla.
Eilen oli mun omat läksiäiset, jotka mom järkkäs täällä kotona. Suurimmaks osaks täällä oli perhettä ja muita tuttuja mut myös pari mun kaveria ja oli tosi kivaa. Mom oli tilannu mulle kakun, jossa oli suomen lippu ja voi että olin ihan rakastunu siihen. Mom myös piti mulle pienen puheen ja lahjankin, ja olin vaan niin surullinen ja onnellinen samaan aikaan. Tuli aika rakastettu olo ja oon vaan niin kiitollinen mun pikku hostperheestä, en ois voinu parempaa saada.
Kun juhlat oli saatu päätökseen, lähettiin Bean ja Reaganin kaa ettimään tekemistä täältä Van Burenista mutta kun ei löydetty oikeen mitään, päätettiin vaan että ne tulee meille yöks ja katotaan leffaa, tietysti jätskiä syöden. Käytiin sit Reaganin kotona hakemassa sen kamat ja samalla hyvästelin vielä uudestaan sen äitin ja siskot. Niiden perhe on vaan jotenki niin ihana, ihan ku toinen hostperhe mulle vaikkei niin paljoo ollakkaan nähty tai tehty paljoo yhessä, mutta en pysty kiittämään tarpeeks kaikesta mitä ne on mulle tehny.
Kun juhlat oli saatu päätökseen, lähettiin Bean ja Reaganin kaa ettimään tekemistä täältä Van Burenista mutta kun ei löydetty oikeen mitään, päätettiin vaan että ne tulee meille yöks ja katotaan leffaa, tietysti jätskiä syöden. Käytiin sit Reaganin kotona hakemassa sen kamat ja samalla hyvästelin vielä uudestaan sen äitin ja siskot. Niiden perhe on vaan jotenki niin ihana, ihan ku toinen hostperhe mulle vaikkei niin paljoo ollakkaan nähty tai tehty paljoo yhessä, mutta en pysty kiittämään tarpeeks kaikesta mitä ne on mulle tehny.
Tänään näin vielä yhtä mun kuorokaveria, käytiin lunchilla ja vähän kiertelemässä kaupoilla ja oli ihana nähä vielä viimestä kertaa. Muuten oonki sit vaan ahdistunu pakkaamisesta, en oikeesti tiedä mahtuuko noi kamat sittenkää mun laukkuihin, ja oon siivoillu vielä huonetta ja vessaa lähtökuntoon. Saan onneks rauhassa (tai niin rauhassa kun muka pystyn) heräillä huomenna ja kahentoista aikoihin suunnataan sit kentälle. Lennän yhessä Alisan kans, jonka kans siis tultiinki tänne sillon elokuussa. Oon niin ilonen, ettei mun tarvi lentää yksin ja selvitä lentokentillä, mut myös siks että pystyn ehkä selviimään lähtemisestä vähän paremmin.
Nää viimeset päivät on ollu vaan niin sekavia, etten mitenkään osaa selittää. Eilen varsinki tyttöjen kans olin niin onnellinen ja en halunnu miettiä koko lähtemistä koska oli vaan niin hauskaa. Aamulla kun ne lähti ja jäin yksin tänne, tajusin jo vähän että mulla ei oikeesti oo kun tää päivä enää täällä. Mun tulee niin ikävä ihan kaikkee täällä ja mun vuotta kokonaisuudessaan, ja vaikka kuinka oon yrittäny henkisesti valmistautua en siltikään oo valmis jättämään tätä vielä huomenna. Toisaalta kuitenki oon jo saanu itteni ehkä vähän innostumaan siitä että pääsen takas kotiin, joten ei taas oo mitään järkee missään fiiliksissä. Tää oli nyt kuitenki viimenen postaus täältä puolen maailmaa, vaikken ikinä ois uskonu tän päivän koittavankaan, mut kirjottelen vielä ainaki yhen kerran sit Suomesta.
Nää viimeset päivät on ollu vaan niin sekavia, etten mitenkään osaa selittää. Eilen varsinki tyttöjen kans olin niin onnellinen ja en halunnu miettiä koko lähtemistä koska oli vaan niin hauskaa. Aamulla kun ne lähti ja jäin yksin tänne, tajusin jo vähän että mulla ei oikeesti oo kun tää päivä enää täällä. Mun tulee niin ikävä ihan kaikkee täällä ja mun vuotta kokonaisuudessaan, ja vaikka kuinka oon yrittäny henkisesti valmistautua en siltikään oo valmis jättämään tätä vielä huomenna. Toisaalta kuitenki oon jo saanu itteni ehkä vähän innostumaan siitä että pääsen takas kotiin, joten ei taas oo mitään järkee missään fiiliksissä. Tää oli nyt kuitenki viimenen postaus täältä puolen maailmaa, vaikken ikinä ois uskonu tän päivän koittavankaan, mut kirjottelen vielä ainaki yhen kerran sit Suomesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti