Lupasin itelleni etten venyttäis tätä paluupostauksen kirjottamista näin pitkälle, mut kuinkas kävi. En tajua mihin tää puoltoista kuukautta on vaan menny ja miten kaukaselta mun jenkkivuosi tuntuu jo. Jotenki se vaan tuntuu ihan ku unelta ja kun ihmiset kyselee mun vuodesta niin mun on nykyään tosi vaikee enää vastata mitenkään järkevästi. Mut nyt mun on pakko saada tää blogi jotenki päätökseen tai en vaan sais itelleni rauhaa, joten katotaan mitä vielä kotiinpaluusta muistuu mieleen.
Lähtöpäivän aamuna ei vieläkään tuntunu siltä että lähtisin, pakkailin laukut loppuun ja vietin hetken aikaa kotona momin kans ennen ku lähettiin meijän yhteiseen lempparipaikkaan eli chick-filaan syömään viimestä kertaa. Automatkalla kattelin maisemia ja koitin tajuta että tää on nyt viimenen kerta kun tästä ajetaan mut empähän sitä vieläkään kunnolla tajunnu. Muistan kuinka vaan hoin momillekkin kuinka kaikki on vaan niin outoo ja epätodellista, mut eipä sitä oikeen muuten voinu kuvailla. Kentällä hoidettiin vaan kaikki laukkujen check-init ja liput sun muut ihan normaalisti ja siinä vaiheessa kaikki tuntu tosi lopulliselta. Reagan tuli kentälle vielä sanomaan heipat ja oli ihan kamalaa nähä se itkemässä ja vielä kamalampaa nähä sen vaan kävelevän pois sieltä keltältä kun sen lopulta piti lähtee töihin ennen kun mun lento lähti. Kello tais olla jo lähempänä kahta kun mun ja Alisan viimein piti kävellä niiden porttien toiselle puolelle ja toi oli jo ihan uudella tasolla Suomesta lähtemiseen verrattuna, ehkä parempi jos en edes muistele.
Dallasissa alettiin jo saada elämästä kiinni ja viimein sen parin tunnin oottelun jälkeen lähettii Lontooseen aika hyvillä mielin. Se lento oli kyllä jotain ihan kamalaa, vikat pari tuntia oli jo liikaa enkä todellakaan ollu muistanu kuinka pitkältä kymmenen tuntia voi tuntua. Ei taidettu kumpikaan nukkua tollakaan lennolla ollenkaan, joten Lontoossa tunnelma oli jo vähän liian väsyny mutta ainaki meillä oli hauskaa ja brittiaksentti oli jotain ihan järkyttävän outoo. Siinä vaiheessa kun meijän Helsingin lentoo alettiin näyttään siinä taululla oli tunnelma varmaan epätodellisin ikinä ja siinä vaiheessa innostus Suomee kohtaan oli kyllä noussu huomattavasti. Kun vihdoin laskeuduttiin niin tutulle Helsinki-Vantaan lentokentälle ja kaikki oliki yhtäkkiä suomeks ja ihmiset näytti niin suomalaisilta ja ilmaki oli niin tosi tyyppillinen harmaa suomalainen, en voinu olla muuta kun onnellinen. Ja kun laukkujen löytämisen jälkeen saavuttiin sinne aulaan jossa meijän perheet oli, olin vaan jotenki tosi helpottunu ja kaikki oli vaa niin hyvin. Kotimatkalla en ollu varmaa minuuttiakaan hiljaa ja toistelin edelleen kuinka kaikki on niin outoo, mut silti niin tuttua.
Mun sopeutuminen tänne on sujunu oikeesti yllättävän hyvin, kaikki oli alussa tosi outoo vaan siks että kaikki oliki vaan niin normaalia. Oikeestaan mikään ei oo muuttunu niin paljoo, että sitä huomais ja se on oikeestaan ihan kiva. Mulla alko kesätyöt heti samalla viikolla kun palasin tänne, joten siitäkin on saanu ihan hyvän rutiinin heti ja oon ollu niidenki ansiosta nyt aika kiireinen. Oon tykänny mun töistä ihan hirveesti ja meijän porukkakin siellä on niin ihana, etten edes haluis töiden loppuvan. Kavereita oon nähny myös tottakai ja oon nauttinu tästä kesästä vaan jotenki tosi paljon, oon ollu tosi onnellinen koko ajan ja en oo edes ehtiny kaivata jenkkeihin paljon ollenkaan. Yhteyttä sinne ja muuallekkin maailmaan on tullu kuitenki pidettyä ihan kohtuullisesti ja ainaki tällä hetkellä mulle ihan riittävästi ja en jaksa stressata siitä sen enempää just nyt.
Tähän loppuu siis mun vaihtaritarina, vaikka aina tuunkin olemaan ylpee ex-vaihtari ja muistelemaan mun vuotta hyvillä mielin. Oon vaan niin tosi kiitollinen kaikesta mitä sain mun vuoteni aikana kokee ja kaikista ihmisistä ketkä tapasin ja oli toi vuos varmasti yks mun elämän tärkeimmistä, ei ehkä paras mut ei sen tarvikkaan olla. Haluun nyt myös toki kiittää kaikkia jotka on mun elämääni seuraillu tän blogin kautta ja saanu mut jatkamaan aina tätä postailua vaikkei ois aina ihan huvittanu. Tää saa nyt luvan jäädä tänne netin maailmaan, että sit joskus tulevaisuudessa saan ainaki ite tulla lukemaan tätä ja nauramaan itelleni, mut niinhän mä oikeestaan alunperin suunnittelinkin. Joten eipä mulla kai muuta kun kiitos ja heippa. :-)
