2-7-15

Nyt en ees tiiä mistä alottaa, tuntuu et siitä ku viimeks kirjotin on ihan ikuisuus. Varmaan isoin muutos ja tapahtuma tässä parin viikon aikana oli Vinin lähteminen takas Brasiliaan tän viikon maanantaina. Viime viikon perjantaina oliki sit sen läksiäiset ja oli kyllä ihan jenkkipartyt. Oli ruokaa ainaki tarpeeks, paljon ihmisiä, pikkunen bonfirekin löyty, jonka pysty kyllä haistamaan musta vielä seuraavana päivänäkin. Tunnelma ja musiikki oli kyllä sen verran haikeeta että eihän itkulta voitu välttyä. Ei oltu Vinin kans mitkään tosi hyvät kaverit, mut siitä tuli silti mulle tärkee tässä lyhyessä ajassa mikä ehittiin tuntee. Muistan kuinka tavattii ekaa kertaa, kun se tuli kavereittensa kaa moikkamaan Lottaa (ja mua) meille joskus kolme kuukautta sitten ja siitä alko myös meijän perinne, truth or dare. Ei enää ikinä sitä peliä, kiitos. Tostaki tuntuu olevan nyt jo ihan ikuisuus, vaikka tavallaan aika on menny ohi liian nopeesti. Paljon on tässäki ajassa toisaalta ehtiny tapahtumaan ja tiiän että tuun mä tota vähän vajaata brassia ikävöimään.

Päätettii ostaa Vinille toi paita, ettei se vaa onnistu unohtaan meitä ja että kaikki
muut brassit sit saa tietää kuin ihania me finnishgirlit ollaan. 

Mitään muuta ihmeellistä ei sit ookkaan tapahtunu, viikonloput oon viettäny mallissa hengaillen tai sleepovereita pitäen ja myös tottakai kotona tekemättä oikeestaan mitään. Eilen olin kattomassa Lotan koulun homecoming korispelejä ja oli jotenki niin hassua olla noin paljo pienemmän koulun pelissä, vaikkaki ihan kivaa ja ihan sama se high school spirit sieltäki löyty. Viikot menee aina jotenki ihan älyttömän nopeesti ja viikonloputkin yleensä, mikä on tavallaan aika pelottavaa. Oon tässä puolivälikriiseilly joululomasta lähtien enemmän ja vähemmän, mut varsinki toi Vinin lähtö sai mut älyymään et oon oikeesti joskus lähössä kotiin täältä. Enkä enää edes niin vähän ajan päästä, itseasiassa alle neljä kuukautta jäljellä. Mulle ei oo, ainakaan vielä, tullu sitä vaihtarien yleistä vuoden kevätpuolella kaiken yhtäkkistä paranemista ja sitä "elämäni paras vuosi" -fiilistä. Enkä oo ikinä älynny et miten noi voi muka vaan käydä. Tällä hetkellä mulla on vaan semmonen fiilis, että mitä jos en ehikkään saamaan tästä vuodesta kaikkee irti? Pelottaa et aika vaan loppuu kesken. Ja vaikka toisaalta ootanki jo hirveesti perheen ja kavereiden näkemistä siellä Suomessa, niin en osaa vaan enää nähä itteeni ja elämääni siellä. Niin outoo, miten yhessä vuodessa voi rakentaa itelleen uuden elämän ihan tuntemattomaan paikkaan. Elämä ei täällä oo helppoo ja valehtelisin jos väittäisin etten oo ikinä katunu lähtööni tänne. En silti osais kuvitella etten ois lähteny ja kokenu tätä kaikkee, tää vuosi tulee varmasti oleen yks niistä vuosista mitä en tuu unohtamaan ja mikä on myös auttanu mua kasvaan enemmän omaks ittekseni.

Okei nyt lopetan nää yölliset pohdinnat ja meen nukkumaa, koska en vaan jaksa enää ajatella enempää. Huomenna pitäs ennen kirkkoo ainaki alotella enkun esseetä ja paria muuta tehtävää... Hamlet on vaan ihan liian mielenkiintosta.

Ainii, kiitti Lotta kuvista again x)